Kirjoitusinto on ollut kadonneena, hautautuneena jonnekin esseiden, analyysien ja oppimistehtävien alle. Liian monet yöt ovat kuluneet sängyssä pyörien, keittön nurkan nojatuolissa istuen, ajatusten sekamelskaan hukkuen. Muutaman kerran olen lähtenyt kävelylle neljältä aamulla, kun uni ei vain ole tullut. Niinä aikaisina aamuina rappukäytävä on ollut hiljainen ja Jyväskylä on näyttänyt kauniilta ja rauhalliselta, kiitos hennonvalkean lumipeitteen, joka pehmensi askeleitani ja antoi luvan jälleen hengittää. Olin tainnut kaivata talvea.
Joinakin iltoina kävelimme M:n kanssa satamaan. Laiturilla lumi narskui kenkien alla enkä mahtanut mitään sille, että ensimmäinen ajatus vastaantulleesta, toppavaatteisiin puetusta suloisesta chihuahuasta oli pohdinta tämän kelluntakyvystä, mikäli hänet syystä tai toisesta heitettäisiin järveen. "Sie olet loistava, maailman kiltein ja empaattisin ihminen, ja sitten sä mietit tollasia." Niin, se on se sadistinen puoleni, joka esiintullessaan herättää sekä suurta kummastusta että hersyvää naurua.
Olen vältellyt kouluhommia parhaani mukaan, siirtänyt stressiä tietoisesti jonnekin tulevaisuuteen, pois nykyhetkestä. Fiksu olisi tehnyt hommat heti alta pois, mutta minä keskityin mieluummin ottamaan hyvän asennon entisen asuntoni olohuoneessa. Siis juuri siinä, jossa kulutin jo ensimmäisenä yliopistovuonna aivan liikaa aikaa, mutta jossa syntyivät vahvaakin vahvemmat ystävyyssuhteet ja jossa olen viettänyt monet viime vuosien parhaista hetkistä. Viime viikolla siellä tuli istuttua ilta jos toinenkin, välillä musiikin, välillä hyvän ruuan ja joka kerta hyvän seuran parissa. Muutamana iltana siellä poltettiin kynttilöitä ja pidettiin huolta minusta, kun pelkäsin sairaalaan joutuneen ystäväni puolesta. Ymmärsin jälleen kerran, ettei kannata päästää irti sellaisista ihmisistä, jotka ovat valmiita lähtemään lenkille sankkaan lumipyryyn kuuntelemaan ahdistuneen ihmisen vajavaisia lauseita, ostavat sen jälkeen vielä pizzankin ja katsovat, että se tulee syödyksi. Ja tarjoavat vielä unilääkkeitäkin, ihan pyytämättä.
Eräänä iltana vanhan luokkakaverini keittiössä istuessa mietimme, miten olemme päätyneet tähän pisteeseen jossa nyt olemme. Ja ennen kaikkea mietimme sitä, miten tästä pisteestä pääsee pois, ja mihin suuntaan sitä oikein pitäisi lähteä. Emme tainneet saada muuta vastausta kuin sen, että tietysti siihen, mikä tuntuu hyvältä. Teoriassa se kuulostaa naurettavan helpolta, mutta käytännössä taidan jatkaa teekupin hämmentelyä lusikalla vielä vähän aikaa.
Torstaina nousin bussiin ja annoin sen kyyditä minut Tampereelle. Viikon mittainen tauko ennen vuoden viimeisiä tenttejä tuli yllättäen, mutta kuitenkin kuin tilauksesta. Olin Keski-Suomessa ehtinyt valitella kaikille, miten minusta on tuntunut jo pitempään siltä, että on pakko päästä hetkeksi pois, jonnekin kauas. Yhtäkkiä Tampere tuntui kuitenkin riittävän. Torstai-ilta oli täynnä ystäviä, vanhoja tuttuja ja hauskaa improvisaatioteatteria. Tuntui siltä kuin olisin tullut kotiin.
Kotikotona olen nukkunut hyvin. Olen saanut pyyhkiä mielestäni kaiken stressin ja keskittyä pelkkään olemiseen. Hirsitalo metsän keskellä on paikka rentoutumiselle. Täällä en ole edes kaivannut lunta, syksyinen metsä on olut minulle ja koiralle hyvä.
Olen askarrellut joulukortteja, siivonnut ja ripustellut jouluvaloja, viihtynyt siinä välissä muutamilla syntymäpäivillä ja nähnyt paljon ihania ystäviä, eilenkin ihan oikein kahvilassa teen ja marjaleivoksen äärellä.
Olen jutellut naapureiden kanssa, kun ne ovat pysäyttäneet meidät lenkillä ja tulleet päivittelemään, kuinka mukavaa onkaan nähdä minua pitkästä aikaa täällä. On mukavaa olla täällä, olen vastannut.
Viime yönä heräsin viideltä, kun koira kurkisti pitkän kuononsa kanssa huoneeseeni. Ymmärsin vihjeestä, että pitäisi mennä käymään ulkona, enkä enää ulos päästyäni voinut olla vihainen aikaisesta herätyksestä, sillä pihaa koristi kaunis lumipeite. Nyt on hyvä olla.
Ja niin, pääsen minä poiskin, loppuviikosta. En ehkä kauas, mutta kauemmas.
Tänään kuitenkin nautin itsenäisyyspäivän rauhasta villasukat jalassa ja glögimuki kädessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti