Kesä maalla teki hyvää, hirsitalon kodikkaissa puitteissa huokaisin onnesta, rauhasta, ilosta. Aamuisin lusikoin puuroa ruokapyödässä, ajattelin huoneessani nukkuvaa taiteilijamiestä ja katselin alhaalla pellolla tepastelevia kurkia. Valmistauduin töihin.
Hautausmaalla mieli lepäsi, sormet hautautuivat multaan ja opiskelustressi katosi kauas pois. Iltaisin kävelimme pitkiä lenkkejä koiran kanssa, pyöräilimme taiteilijamiehen kanssa koivukujilla ja toisinaan rakensimme auton takaluukkuun patjoista, peitoista ja tyynyistä majan, jossa oli hyvä lukea ja torkkua.
Syksyn tultua vaihdoin maisemaa, ripustin oveen koristeen, purin suuren matkalaukkuni ja opettelin asumaan jälleen lähiössä.
Opinnot jatkuvat Helsingissä, matkustan sinne päivittäin puoli tuntia junalla. Katselen työmatkalaisia, eilen vanhempaa harmaatukkaista ja resuvaatteista miestä, joka kaivoi repustaan iPadin ja viihdytti sillä itseään koko matkan Pasilaan asti.
En oikein tiedä, tuntuuko täällä vielä kodilta. Vähitellen, luulisin. Iltaisin on ihanaa käpertyä taiteilijamiehen kainaloon katsomaan romanttisia elokuvia (tai vaihtoehtoisesti hassuja videoita netistä). On ihanaa nukahtaa toisen syliin varmana siitä, ettei yöllä tarvitse nähdä painajaisia, tai vaikka sellaisia näkisikin, on vieressä joku, joka silittää ne pois. On ihanaa laittaa ruokaa yhdessä, halata pitkän koulupäivän jälkeen, pestä toisen hiukset saunan jälkeen, käydä iltakävelyllä silloin kun koko muu alue on jo käynyt nukkumaan. Elämä on kaunista, ihanaa.
Toisinaan kuitenkin ikävöin takaisin Keski-Suomeen. Kaipaan teehetkiä ystävän seurassa, sitä helpoutta kun pystyi vain sipsuttelemaan rappukäytävässä villasukat jalassa toisen luo. Kaipaan kotikodin hirsiseiniä, tunnelmallista sisustusta, pehmeällä pedillään tuhisevaa koiraa. Kaipaan maaseudun rauhaa, metsiä.
Tänään juttelin taiteilijamiehen isän kanssa siitä, miten hän ei ole vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään kotiutunut tänne, ja miten hän kaipaa aina kotiseuduilleen. Taisin huojentua, sain luvan kaivata sinne itsekin.
Olen silti kovin onnellinen. Huomasin sen jälleen kerran tänään imuroidessani alakertaa, miehen tavaroita siirrellessäni. En voisi olla onnellisempi, kiitollisempi siitä mitä elämässäni on viimeisen vuoden aikana tapahtunut.
Puut tiputtavat hiljalleen lehtiään, pihalla lapset loiskuttelevat vesilätäköissä värikkäillä saappaillaan. Minulla on monta referaattia ja esseetä kirjoitettavana, miehellä kasa töitä tehtävänä. Istumme molemmat työhuoneessa, minä sohvalla, hän työpöytänsä ääressä. Ulkona on jo pimeää, kattolampun luona pyörii kolme kärpästä. Nekin kaipaavat lämpöä.
Tasan viikon päästä Jyväskylä-ystävät tulevat kylään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti