Eräänä aurinkoisena aamuna istui sohvan laidalla tyttö soittamassa kitaraa. Kuuntelin hymyillen säveliä, jotka kaikuivat jo muutama vuosi sitten yhteisessä kämpässä ylioppilaskylässä. Nykyään en voi enää istua iltoja tytön kanssa, jutella kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, muistella kreisejä reissuja tai ystävyytemme kummallista alkua tai vielä kummallisempia seuraavia aikoja. Emme voi hetken mielijohteesta lähteä iltakävelylle, päätyä hämyiseen kuppilaan ja palata monta hymyä rikkaampina kotiin. Nykyään voimme kuitenkin hypätä junaan muutaman kerran vuodessa, soittaa ovikelloa ja olla varmoja siitä, että juttua riittää.
Tänään hän soitti minulle, puhuimme kauan, nauroimme paljon. On kova ikävä, mutta samalla varmuus siitä, ettei ystävyys katoa mihinkään, vaikka välimatkaa onkin nykyään useampi sata kilometriä. Lopetin puhelun hymy huulillani.
Saman hymyn saavat aikaan kuumat mukilliset kaakaota pitkän iltakävelyn jälkeen, kotiin ostettu junarata ja sillä onnellisena leikkivä mies sekä eilen kirpparilta löydetyt jääkaappirunousmagneetit.
Huomenna saamme oman pakastimen, tänään ruuvasin vessaan ihanan pyyhetelineen. Tästä alkaa pikku hiljaa muotoutua kodikas koti.
Aistin rakkautta, näen lämpöä. Ihana olo tuli tästä merkinnästä.
VastaaPoista