Harmaata

Helsinki näyttää surkealta. Mutkassa bussi ajaa valtavan vesilammikon ylitse, vesi ja loska lentävät ryöppynä päälleni. Olisi kannattanut kävellä syrjemmässä. 

Viikonloppuna ajoimme kolmistaan monta sataa kilometriä sinne, missä epätoivo ja pelko konkretisoituivat. Sairaalan aulassa minä otin toista kädestä kiinni, kaikki muu tuntui vaikealta. Eilen sain kuulla kaiken päättyneen, eikä minulla ollut sanoja. Oli vain ikävää johon en osannut vastata. 

Tällä hetkellä tuntuu epäreilulta iloita omasta elämästä, olen ehkä asettunut liiaksi toisen asemaan ja mietin, miten siitä selviää. Yksinäisyydestä, surusta.