Četras dienas Rīgā

Keskiviikkona minä lähdin, nyt olen jo takaisin, varmana siitä, että aika ja koko maapallo pysähtyi retkeni ajaksi.

Riian vanhakaupunki oli kaunis, se oli ihana, se oli kaikkea sitä, mistä minä pidän. Kauniita vanhoja rakennuksia, erivärisiä taloja vieri vieressä, kapeita kujia joiden ylle oli ripustettu pyykkinaruja, pieniä kahviloita, käsityömyymälöitä, tunnelmallisia ravintoloita.

Olin vuorokauden itsekseni, äiti sai lopulta passinsa ja tuli seuraavana päivänä perässä.

Istuin kirjan kanssa puiston penkillä kun ystävältä tuli viesti, hymähdin tämän huolelle pärjäämisestäni, minähän olen maailmalla enemmän kotonani kuin Suomessa ikinä. Kotona ollessa on aina kaipuu jonnekin, aivan kuin minun pitäisi olla koko ajan matkalla, muuten en voi tuntea olevani elossa.
"Joidenkin ihmisten on vain pakko päästä säännöllisin väliajoin vaihtamaan maisemaa, joillekin eläminen on sitä, että on jatkuvasti liikkeessä, paikoilleen jämähtäminen on heille sama kuin kalalle se, että joutuu kuivalle maalle eikä saa henkeä.", sanoi ystävän täti kerran. Mietin, että näkyykö se minusta niin selvästi päällepäin.

Kioskin kassalla pyysin nuorta naismyyjää opettamaan minulle muutaman sanan latviaa, hetken päästä osasin kiittää saadessani vaihtorahaa, sanoin paldies ja myyjä hymyili.
Oopperatalon edessä oli paljon hyvinpukeutuneita ihmisiä, vieressä oleva juliste kertoi käynnissä olevista oopperajuhlista.
Irlantilaispubissa katsottiin illalla jalkapalloa, minä ostin siiderilasillisen ja liityin joukkoon.
Matkalla hotellille näin vilttiin kääriytyneen naisen istumassa kadulla koiran kanssa, naisella oli edessään pahvimuki, johon olisi saanut heittää rahaa. Satoi, minä käännyin kannoillani ja kävin ostamassa kaupasta paketillisen nakkeja, jotka annoin rapsutusten saattelemana suloiselle mustaturkkiselle koiralle.

Neljän päivän aikana kävelin kapeita kujia, nautin mukulakivikatujen tunnusta jalkojen alla, join teetä suloisen kahvilan terassilla, ostin täydelliset housut, kiipeilin kirkkojen torneissa (äiti ei uskaltanut, jäi mieluummin alas ja päätyi olutterassille huokailemaan), kävin keskiaikaisessa ravintolassa, nautin livemusiikista toreilla ja hämyisissä pubeissa, ostin käsintehdyt villasukat ja sanoin englanniksi kiitos pojalle, joka poimi maahan tiputtamani kolikon ja joka myöhemmin paljastui suomalaiseksi.
Suunnistin ilman karttaa ympäri kaupunkia ("ihanaa kun sulla on tollanen ilmiömäinen suuntavaisto"), istuin ovisyvennyksissä odottamassa sateen taukoamista, otin valokuvan suloisesta kiinalaispariskunnasta ja naurahdin huomatessani, että latvialaiset kääntävät paitsi kirjojen myös kirjailijoiden nimet omalle kielelleen (mm. Lewis Carroll on Luuiss Kerols).

Oli mukavaa matkustaa pitkästä aikaa sekä itsekseen että äidin kanssa, huomata miten samanlaisia reissaajia olemmekaan. Spontaaneja päätöksiä, stressitöntä oleskelua, "kyllä se siitä selviää" -asennetta.
Loma teki hyvää, rentoutti ja virkisti.

Tänään on herännyt aikaisin ja kiiruhtanut kirkkoon jakamaan ehtoollista konfirmaatiomessuun. Niin monena kesänä olen noissa messuissa ollut, mutta ikinä en ole liikuttunut samalla tavalla kuin nyt. Kyyneleet vaihtuivat kuitenkin nopeasti nauruksi, niin kuin aina: "Toivottavasti seurakuntalaisilla on penkeissä edes puoliksi yhtä hauskaa kuin meillä täällä backstagella."

Nyt olen matkalla Helsinkiin ja Kaisafestiin, minulla on taskussa lippu ja huulilla hymy, jota ei ole moneen päivään tarvinnut pyyhkiä pois.