Tee hetki

Poliisilaitoksen pyörävaraston katosta roikkui toistasataa pyörää, minun omani näytti kaikista uusimmalta, mutta lähempää tarkasteltuna myös kaikista pahiten runnellulta. En voinut ymmärtää; jos kerran varastaa pyörän, niin eikö siitä sitten voisi myös nauttia? Sen olisi voinut maalata tunnistamattomaksi, siitä olisi voinut olla paljon iloa. Miksi ihmeessä se on pitänyt turmella siihen kuntoon, ettei sitä saa ajokuntoon kuin suurella remontilla?

Tunsin outoa hengenheimolaisuutta pyöräni kanssa. Se varastettiin tasan vuosi sitten, viikkoa ennen kuin palautin asuntoni avaimet, pakkasin muuttokuorman ja lähdin kesäksi kotiin. Se on vuoden aikana nähnyt paljon kaikenlaista, joutunut kokemaan kovia. Siitä on revitty väkivalloin irti sekä lukko että tarakka, käsijarru ja sarvien suojukset on rikottu. Satulaa on viilletty ilmeisesti veitsellä, lokasuojat väännetty ja satula lähes irrotettu.
Se näyttää ulkoisesti siltä, miltä minusta on välillä tuntunut sisäisesti.

En kuitenkaan voinut olla pelastamatta sitä, joten talutin sen kotiin. Edes varaosiksi. Maikki ehdotti, että tekisin siitä jonkinlaisen installaation, että voisin sitä katsoessani muistaa tämän vuoden. Ihan hyvä idea, jos moiselle olisi tilaa.

 Teehetki pidettiin tänään poikkeuksellisesti Maikin luona. Laskeuduin kaksi kerrosta alemmas jalassani villasukat, kädessäni pussillinen isän vapuksi paistamia munkkeja. Istahdin tuoliin, nostin jalat pöydälle ja huokaisin, kuinka kivaa on olla vanhassa kodissa. Kodilta se tuntuu nimittäin vieläkin.
Tällä kertaa tuntui myös siltä, kuin olisimme kaikki neljä olleet jälleen koossa. Maikki oli siivonnut kämppää yhdessä Emmin kanssa (Emmi ei yleensä ikinä tule ulos huoneestaan, joten yhteiset tekemiset ovat harvinaisia. Olivat jo viime vuonna.) ja minä olin juuri puhunut Marken kanssa Facebookin chatissa. Vaikka emme olleet kaikki yhtäaikaa samassa paikassa, tuntui, että porukkamme oli tänä iltana koossa ainakin henkisesti.

Jossain kohtaa puheeksi nousi jälleen kimppakämppä. Tai siis talo.
Olishan se hienoo, jos me kolme asuttais ens vuonna taas yhdessä. Tai neljä, jos sie et Emmi muuttaisi kokonaan pois täältä. Sellasessa kivassa omakotitalossa. Sie voisit nyt kesällä ottaa sen uuden koiran ja syksyllä sekin muuttais meiän kanssa siihen taloon. Siellä ois tilaa. Ja miun huone haisis maalille ja tärpätille, ois oma ateljee. Se on kaikki mitä mie haluan.

Olishan se. Unelma. Todellinen koti. Viettäisimme viini-iltoja ja lettukestejä, parantaisimme maailmaa kokoontuessamme yhteisen pöydän ääreen, olisimme ja eläisimme. Siinä talossa olisi jokaiselle tilaa, siellä asuisi vain ystäviä. Siellä saisi olla juuri sellainen kuin on, juuri niin iloinen, surullinen, kiukkuinen tai väsynyt kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Siellä voisi luottaa siihen, että minusta tykätään.
(Ehkä vielä jonakin päivänä, sitten kun vesi, sähkö ja kiinteä nettiyhteys sisältyy kohtuuhintaiseen vuokraan.)

Teehetki teki hyvää, ja tee hetki on neuvo, jonka tahtoisin sanoa kaikille maailman ihmisille, etenkin meille suomalaisille. Meillä ei ole samanlaista välitöntä suhdetta kanssaihmisiin niin kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa. Me jurotamme emmekä helposti puhu omista asioistamme, tunteista puhumattakaan. Silti välillä tekee hyvää istua alas ja jutella, kuunnella mitä toisella on sanottavana, olla läsnä. Välillä on hyvä itkeä yhdessä, välillä on hyvä nauraa. Välillä on hyvä istua sanomatta sanaakaan, katsella vain ulos ikkunasta ja huoahtaa, kun on niin hyvä olla.

Kiitos teestä.
Eikun kiitos sinulle selväjärkisestä seurasta, on hyvä puhua pitkästä aikaa kuin ihminen ihmiselle.