Eilen yöllä valvoin jälleen rippikoululaisia. Olivat levottomampia kuin aiempina iltoina, perjantai selvästi villitsi. Yksi poika pyysi peittelemään, olisi halunnut kaupan päälle vielä suukonkin poskelle. Hymyilytti, ovat ne 15-kesäiset vaan niin suloisia. Nukahtelin tuoliin, hätkähtelin aina välillä hereille. Kävin ärsyyntyneenä sanomassa "Nyt turpa kiinni ja päät tyynyyn", eivät meinanneet uskoa korviaan, kysyivät, että saanko minä puhua niille niin rumasti. Hymyilin nätisti ja totesin, että taisinpa juuri sanoa.
Olen selaillut koirailmoituksia, lähetellyt sähköposteja ja soitellut ympäri Suomea. Eilen ymmärsin, että Rosi viihtyy mainiosti ainoana koirana, sitähän se on itse asiassa odottanutkin koko elämänsä. Se olen minä, joka sitä toista koiraa tarvitsee, mutta minäkin voin odottaa. Kuukauden kuluttua palaan Jyväskylään, enkä tiedä mitä mieltä uudet kämppikset, saati sitten lukujärjestykseni, olisivat koiranpennusta. Täytyy ensin tunnustella.
Pian koittaa jälleen se aika, kun minun pitää yrittää imeä itseeni mahdollisimman paljon maaseutua. Joka elokuu löydän itseni viljapelloilta, lähirannan laiturilta, metsästä kiveltä istumasta, kylänraitin varrelta. Toivon voivani purkittaa loppukesää, aamukastetta pelloilta, metsän raikasta tuoksua, maaseudun leppoisaa eloa. Ikinä en siinä onnistu, mutta silti se on minun rituaalini. Ilman sitä en pysty irrottautumaan ja lähtemään. Hyvästit ovat pitkät ja haikeat, ja ne päättyvät sanoihin nähdään taas pian.
Nyt elän kuitenkin hetkessä, sillä tosiasia on se, että lomaa on vielä kuukausi jäljellä. Tai siis töitä, mutta lomaa. Minulle kesätyökin on lomailua, vieläkin, vaikka töitä on 12 viikkoa takana.
Tänään grillattu maissi on takertunut hampaiden väliin, kotisohva on ollut paras paikka maailmassa ja kasvoille on noussut onnellinen hymy joka kerta, kun puhelin on ilmoittanut uudesta saapuneesta viestistä. Ihan vain sellaisistakin, joissa lukee "Pan's Labyrinth Neloselta klo 21. Suosittelen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti